Emme päässet huipulle, mutta reissu oli kyllä siitä huolimatta todella hyvä.

Kenties hieman ristiriitaista, mutta oikeasti reissusta jäi todella hyvä fiilis. Tarkempi reissukuvaus alempana, jos kiinnostaa.

Ensinnäkin, tuo paikka. Perille pääseminen vaati oman säätönsä (viisumi, rajavyöhykelupa, kyyti) ja aikansa (lentomatkan lisäksi monta tuntia maastoautossa), mutta kyllä kannatti. Perillä odotti sellainen pieni Neuvostoliittoa(?) henkivä paikka, jonka jommasta kummasta kaupasta saa tarvittaessa ostettua viime hetken kiipeilyvarusteet (meidän tapauksessamme kaasua keittimiin), mutta ei esimerkiksi Coca-Colaa vaikka sattuisi tekemään mieli. Kylä oli laaksossa puurajan tuntumassa ja kylän lähistöllä on paljon Kaukasuksen korkeimpia huippuja (muunmuassa useita korkeita huippuja kattava Bezengi wall, seudun korkein vuori Dykh -Tau (5204m) sekä meidän mäkemme Koshtan -Tau (5151m)).

Tämä oli kolmas reissumme Kaukasukselle, ja kolmas kerta kun jonkun (tällä kertaa omani) matkatavarat eivät saapuneet ajallaan perille Moskovasta. Eipä se tällä kertaa loppujen lopuksi paljoa haitannut, rinkkani ilmestyi mökkimme rappusille vuorokauden myöhässä. Pääsimme lähtemään vuorille aikataulun mukaisesti. Ennen vuorille lähtemistä saimme vielä kylän paikallisilta herroilta (mikä lie paikallinen turvallisuuskomitea) radiopuhelimen, jolla meidän piti olla kylään yhteydessä ennaltasovittuina ajankohtina, yleensä 4 kertaa vuorokaudessa. Yhteistä kieltähän meillä ei ollut, joten kommunikaatio oli varsin yksinkertaista: jos kaikki oli OK, tuli radiopuhelimeen ilmoittaa oman nimen (“Johnny”) lisäksi “well well”. Jos jokin olisi ollut pielessä, olisi sanottu “not well”, jolloin kylällä oltaisiin siinä tapauksessa varmastikin lähdetty hakemaan jotakuta englanninkielen taitoista, jolle olisi voinut tarkemmin selittää mikä on vialla. Radion kautta olisi varmaan voinut sääennusteitakin kysellä, jos oltaisiin oltu kielimiehiä, mutta kun ei oltu. Taidettiin muuten olla ainoat ei-venäläiset siinä kylässä.

Eipä muuta kuin matkaan. Ensimmäinen päivä pidettiin kevyenä, ja vaellettiin mukavaa polkua viimeiselle leiripaikalle ennen jäätikköä. Rinkat painoivat paljon, mutta polku oli helppokulkuista, ja vertikaalimetrien lisäys maltillista. Ja pitäähän se vuoristotaudin välttämiseksi maltillista ollakin.

Tällä vuorella itse lähestyminen on aika iso juttu. Seuraava päivä kun olikin jo ihan toista maata. Ei ihan tiedetty mihin oltiin lähdetty, kun ei oltu kohteesta löydetty mitään järkevää kuvausta millään sellaisella kielellä jota oltaisiin ymmärretty. Se oli rankka päivä käsittämättömän vaikeakulkuisessa maastossa. Olen toki ennenkin moreenimaastossa kävellyt, ja jäätikölläkin, mutta tämän laakson loputon moreeni-jäätikkö-moreeni-jäätikkö -sekasotku teki etenemisestä todella hidasta. Alueella ei ole paljoa ihmisiä (nähtiinköhän viikon aikana 8 ihmistä), jolloin polkujakaan ei ole muodostunut, ja kaikki reitin arpominen vaati oman aikansa. Laaksossa on jyrkät seinät molemmin puolin, eli laaksosta ei voi eksyä, mutta micro route finding oli moreenin ja jäätikön sekamelskassa paikoin vaikeaa. Päivä venyi, eikä ehditty ennen pimeän tuloa suunnitellulle leiripaikalle, vaan päätettiin pistää teltta jäätikölle. Yö sujui mukavasti (jäätikkö kyllä saattaa pitää öisin sellaista jännää pauketta), mutta siinä ettei päästy iltaan mennessä alkuperäisen suunnitelman mukaiselle leiripaikalle, kului jatkosuunnitelmien kannalta tärkeää aikaa. Seuraavana aamuna vaellettiin sinne mikä oli ollut päämääränä jo edellisenä päivänä. Ei mahdottoman paha rasti ollut, mutta ei kyllä oltaisi löydetty oikeaa reittiä pimeässä.

(Huomasin muuten juuri että mulla ei ole oikeastaan yhtään kuvaa tästä vaikeakulkuisesta maastosta. Oli vissiin sen verran intensiivistä menoa ettei tullut paljoa kuvailtua).

Seuraavana yönä oli ihan käsittämätön myrsky. Olen ennenkin nukkunut teltassa kovalla tuulella, mutta mitään tuonkaltaista en ole kokenut. Laakso tuntui toimivan tuulitunnelin tavoin: jos jossain tuuli vähänkään oikeansuuntaisesti, keräsi laakso kaiken tuulen, ja iski sitten laakson perälle hirvittävällä voimalla. En muista ennen yrittäneeni nukkua teltassa, jossa tuuli tunkee teltan alle. Ja teltta oli sentään kulmistaan jääruuveillä kiinni alustassa. Vettä satoi jossain jännässä olomuodossa (en viitsinyt kurkistaa teltasta tarkistaakseni olomuotoa), ja yöllä oli aivan käsittämätön ukkosmyrsky jossa salamat välähtelivät samaa tahtia jyrähdysten kanssa. Suoraan sanoen pikkuisen pelotti. Tämä myrsky jatkui aamuun asti, eikä ulos ollut herätyskellon soidessa mitään asiaa. Kun sitten joskus myöhemmin aamupäivästä noustiin teltasta ja oltiin lähdössä eteenpäin, jäätikkö oli jo siihen aikaan päivästä muuttunut olomuodoltaan sellaiseksi, ettei nähty turvalliseksi jatkaa kahden miehen köysistönä eteenpäin. Semmoinen 30 cm sohjolumikerros joka peitti alleen railot, mutta josta humahtaa läpi jos kohdalle osuu. Pakon sanelema lepopäivä teki toki akklimatisaatiolle hyvää, mutta siinä meni taas yksi arvokas etenemispäivä.

Aikataulu ei missään vaiheessa ollut erityisen joustava, ja niinpä päätettiin seuraavana päivänä jatkaa eteenpäin ilman täyspakkausta ja aikaisin aamulla säiden salliessa. Aamuvarhaisella teltta ja enimmät kamat jätetiin jäätikölle, ja päätettiin lähteä jäätikön yli kevyiden kantamusten ja yöpakkasen turvin. Teltan kulmista kyllä tarvittiin jääruuvit mukaan, joten teltta laitettiin matalaksi, ja sisälle laitettiin muutama kivi, jotta se ei lähtisi päivän aikana karkuun jos tuuli nousisi. Jäätikön ylittäminen yöpakkasten kovettaman jäätikön yli sujui hyvin (reittiä sai kyllä vähän haeskella, ja sai siinä ihan kiivetäkin). Jäätikön ylitettyämme pääsimme kalliokiipeilypätkän alkuun. Tästä kalliokiipeilypätkästä(kään) ei ollut etukäteen juuri mitään tietoja saatavilla. Pätkä osoittautui oikein mukavaksi ja meille sopivan tasoiseksi. Olisi se kyllä ollut meidän tasoisille kova paikka jos olisi siitä pitänyt mennä painavat rinkat selässä. Kun päästiin kalliokiipeilypätkän loppuun, lähelle varsinaisen huippuharjanteen alkua, alkoi laaksoon vyöryvistä pilvistä jälleen kuulua ukkosen jyrähtelyä. Koska edellisyön myrsky oli tuoreessa muistissa, emmekä halunneet olla vastaavassa kelissä vuoren harjanteella, päätimme kääntyä takaisin. Takaisin alaspäin pääsikin nopeasti, vuorelta pääsi laskeutumaan köydellä eri reittiä kuin mistä sinne oltiin kiivetty. Laskeutumisen jälkeen menimmekin sitten kivenkoloon viettämään taukoa, ja odottelmaan että aurinko laskisi ja alkaisin jälleen pakastamaan, jolloin olisi turvallisempaa ylittään lumen peittämä railoinen jäätikkö. Näin tehtiinkin, ja teltalla päästiin vasta iltamyöhään. Enää ei ollut aikaa uuteen yritykseen kohti vuoren huippua, joten piti aloittaa kotimatka.

Siihen, että päästäisiin takaisin ihmisten ilmoille, varattiin kaksi päivää. Lopulta kylään onnistuttiin kävelemään ilman kummoisia taukoja n. 11 tunnissa, mutta todella tarkkana sai kyllä taas olla. Ja jos keli olisi ollut yhtään huonompi (esimerkiksi kivet märkiä), oltaisiin sitä toista vuorokautta oikeasti saatettu tarvita. Virheitä ei kannata tehdä, tuosta laaksosta ei ketään haeta mönkijällä, emmekä halunneet tehdä lähempää tuttavuutta paikallisen helikopterikyydin kanssa. Kylään oli tietysti mukava palata.

Huipulle ei päästy, mutta kaikilta muilta osin reissu vastasi sille asetettuja odotuksia. Vaativaa ja vaihtelevaa maastoa, huikeita maisemia, vaaran tuntua, sekä itsenäistä päätöksentekoa. Jos lähtee pohtimaan miksi huipulle ei päästy, mieleen nousevat seuraavat seikat:

• Kohteen tuntemattomuus. Kun ei ole etukäteen tiedossa mitkä kohdat ovat vaativimpia, suunnitelma jota lähdetään toteuttamaan, ei välttämättä ole paras mahdollinen. Nyt ei ollut etukäteen tiedossa, mitkä pätkä vaativat minkäkinverran aikaa, millä varustuksella pitäisi mennä mihinkin asti tai missä ovat ne kohdat jotka ehdottomasti vaativat oikeaa vuorokaudenaikaa ollakseen turvallisia. Nyt suunnitelma piti laatia lennosta, eikä se hyvästä yrityksestä ja perustelluista ratkaisuista huolimatta ollut paras mahdollinen.
• Sää. Yksi kunnon myrsky, paljon kovia tuulenpuuskia, näkyvyyden heikkeneminen olemattomaksi pilvisellä säällä, sekä ukkosen nouseminen kun oltiin nousemassa harjanteelle. Sää oli aika epäväkainen, eikä meillä ollut kielitaitoa kysellä ennusteita radion kantta. Kyllä mä luulen että kokeneet, osaavat ja nopeat tyypit olisivat vuoren noilla sääikkunoilla huiputtaneet, mutta me pidettiin näin tutustumiskierroksella aika konservatiivinen linja ajallisesti isoilla turvamarginaaleilla. Me ollaan kuitenkin tavallisia jannuja joilla ei ole mahdollisuutta pyöriä vuorilla montaa viikkoa vuodessa.
• Rinkan paino. Vaikka luulen harrastuksesta jo jotain ymmärtäväni, painoi rinkka silti liikaa. En tainnut jättää mitään mukana kantamaani varustetta käyttämättä (poislukien jotain ensiapulaukun sisällöstä), mutta kyllä tuosta painosta vielä pitäisi selvästi karsia jotain pois. Ruokaa oli kyllä liikaa (sitä ei millään pysty syömään kaikkea mitä kuluttaa), ja kiipeilyräkissä oli turhankin paljon romua. Muuten kyse on kaiketi monissa tapauksissa vain yksittäisten varusteiden painosta.

Vaikka huipulle ei päästykään, tästä reissusta jäi hyvät fiilikset. Vaikka ei nopeita tuntemattomassa ja vaikeakulkuisessa maastossa oltukaan, tuli sellainen olo että kunto riitti, ja olisi riittänyt vielä pidemmällekin. Eikä tullut vastaan yhtään sellaista kohtaan josta ei fiksusti päästy, vaikka välillä meni rinkka selässä railojen yli hyppimiseksi ja kolmosen jääkiipeilyksi. Aika vaan loppui kesken. Päätökset joita tehtiin, olivat onnistuneita, ja ne tehtiin fiksulla turvamarginaalilla. Aina vaan ei osu kaikki palaset kohdalleen ensimmäisellä kerralla. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa.

#finnishalpineaward #addnature #adventurepartners #matkatoimistoaventura #camu #adventurenight #lasportivafinland #kiipeilyareena #partioaitta #kiipeilyliitto #alppikerho