Vuoden 2018 voittajat: Jonnin ja Tapion reissuraportti Koshtan – Tau

Posted on Posted in Blogi, Matkaraportti, Voittajat, Voittajat2018

Emme päässet huipulle, mutta reissu oli kyllä siitä huolimatta todella hyvä.

Kenties hieman ristiriitaista, mutta oikeasti reissusta jäi todella hyvä fiilis. Tarkempi reissukuvaus alempana, jos kiinnostaa.

Ensinnäkin, tuo paikka. Perille pääseminen vaati oman säätönsä (viisumi, rajavyöhykelupa, kyyti) ja aikansa (lentomatkan lisäksi monta tuntia maastoautossa), mutta kyllä kannatti. Perillä odotti sellainen pieni Neuvostoliittoa(?) henkivä paikka, jonka jommasta kummasta kaupasta saa tarvittaessa ostettua viime hetken kiipeilyvarusteet (meidän tapauksessamme kaasua keittimiin), mutta ei esimerkiksi Coca-Colaa vaikka sattuisi tekemään mieli. Kylä oli laaksossa puurajan tuntumassa ja kylän lähistöllä on paljon Kaukasuksen korkeimpia huippuja (muunmuassa useita korkeita huippuja kattava Bezengi wall, seudun korkein vuori Dykh -Tau (5204m) sekä meidän mäkemme Koshtan -Tau (5151m)).

Tämä oli kolmas reissumme Kaukasukselle, ja kolmas kerta kun jonkun (tällä kertaa omani) matkatavarat eivät saapuneet ajallaan perille Moskovasta. Eipä se tällä kertaa loppujen lopuksi paljoa haitannut, rinkkani ilmestyi mökkimme rappusille vuorokauden myöhässä. Pääsimme lähtemään vuorille aikataulun mukaisesti. Ennen vuorille lähtemistä saimme vielä kylän paikallisilta herroilta (mikä lie paikallinen turvallisuuskomitea) radiopuhelimen, jolla meidän piti olla kylään yhteydessä ennaltasovittuina ajankohtina, yleensä 4 kertaa vuorokaudessa. Yhteistä kieltähän meillä ei ollut, joten kommunikaatio oli varsin yksinkertaista: jos kaikki oli OK, tuli radiopuhelimeen ilmoittaa oman nimen (”Johnny”) lisäksi ”well well”. Jos jokin olisi ollut pielessä, olisi sanottu ”not well”, jolloin kylällä oltaisiin siinä tapauksessa varmastikin lähdetty hakemaan jotakuta englanninkielen taitoista, jolle olisi voinut tarkemmin selittää mikä on vialla. Radion kautta olisi varmaan voinut sääennusteitakin kysellä, jos oltaisiin oltu kielimiehiä, mutta kun ei oltu. Taidettiin muuten olla ainoat ei-venäläiset siinä kylässä.

Eipä muuta kuin matkaan. Ensimmäinen päivä pidettiin kevyenä, ja vaellettiin mukavaa polkua viimeiselle leiripaikalle ennen jäätikköä. Rinkat painoivat paljon, mutta polku oli helppokulkuista, ja vertikaalimetrien lisäys maltillista. Ja pitäähän se vuoristotaudin välttämiseksi maltillista ollakin.

Tällä vuorella itse lähestyminen on aika iso juttu. Seuraava päivä kun olikin jo ihan toista maata. Ei ihan tiedetty mihin oltiin lähdetty, kun ei oltu kohteesta löydetty mitään järkevää kuvausta millään sellaisella kielellä jota oltaisiin ymmärretty. Se oli rankka päivä käsittämättömän vaikeakulkuisessa maastossa. Olen toki ennenkin moreenimaastossa kävellyt, ja jäätikölläkin, mutta tämän laakson loputon moreeni-jäätikkö-moreeni-jäätikkö -sekasotku teki etenemisestä todella hidasta. Alueella ei ole paljoa ihmisiä (nähtiinköhän viikon aikana 8 ihmistä), jolloin polkujakaan ei ole muodostunut, ja kaikki reitin arpominen vaati oman aikansa. Laaksossa on jyrkät seinät molemmin puolin, eli laaksosta ei voi eksyä, mutta micro route finding oli moreenin ja jäätikön sekamelskassa paikoin vaikeaa. Päivä venyi, eikä ehditty ennen pimeän tuloa suunnitellulle leiripaikalle, vaan päätettiin pistää teltta jäätikölle. Yö sujui mukavasti (jäätikkö kyllä saattaa pitää öisin sellaista jännää pauketta), mutta siinä ettei päästy iltaan mennessä alkuperäisen suunnitelman mukaiselle leiripaikalle, kului jatkosuunnitelmien kannalta tärkeää aikaa. Seuraavana aamuna vaellettiin sinne mikä oli ollut päämääränä jo edellisenä päivänä. Ei mahdottoman paha rasti ollut, mutta ei kyllä oltaisi löydetty oikeaa reittiä pimeässä.

(Huomasin muuten juuri että mulla ei ole oikeastaan yhtään kuvaa tästä vaikeakulkuisesta maastosta. Oli vissiin sen verran intensiivistä menoa ettei tullut paljoa kuvailtua).

Seuraavana yönä oli ihan käsittämätön myrsky. Olen ennenkin nukkunut teltassa kovalla tuulella, mutta mitään tuonkaltaista en ole kokenut. Laakso tuntui toimivan tuulitunnelin tavoin: jos jossain tuuli vähänkään oikeansuuntaisesti, keräsi laakso kaiken tuulen, ja iski sitten laakson perälle hirvittävällä voimalla. En muista ennen yrittäneeni nukkua teltassa, jossa tuuli tunkee teltan alle. Ja teltta oli sentään kulmistaan jääruuveillä kiinni alustassa. Vettä satoi jossain jännässä olomuodossa (en viitsinyt kurkistaa teltasta tarkistaakseni olomuotoa), ja yöllä oli aivan käsittämätön ukkosmyrsky jossa salamat välähtelivät samaa tahtia jyrähdysten kanssa. Suoraan sanoen pikkuisen pelotti. Tämä myrsky jatkui aamuun asti, eikä ulos ollut herätyskellon soidessa mitään asiaa. Kun sitten joskus myöhemmin aamupäivästä noustiin teltasta ja oltiin lähdössä eteenpäin, jäätikkö oli jo siihen aikaan päivästä muuttunut olomuodoltaan sellaiseksi, ettei nähty turvalliseksi jatkaa kahden miehen köysistönä eteenpäin. Semmoinen 30 cm sohjolumikerros joka peitti alleen railot, mutta josta humahtaa läpi jos kohdalle osuu. Pakon sanelema lepopäivä teki toki akklimatisaatiolle hyvää, mutta siinä meni taas yksi arvokas etenemispäivä.

Aikataulu ei missään vaiheessa ollut erityisen joustava, ja niinpä päätettiin seuraavana päivänä jatkaa eteenpäin ilman täyspakkausta ja aikaisin aamulla säiden salliessa. Aamuvarhaisella teltta ja enimmät kamat jätetiin jäätikölle, ja päätettiin lähteä jäätikön yli kevyiden kantamusten ja yöpakkasen turvin. Teltan kulmista kyllä tarvittiin jääruuvit mukaan, joten teltta laitettiin matalaksi, ja sisälle laitettiin muutama kivi, jotta se ei lähtisi päivän aikana karkuun jos tuuli nousisi. Jäätikön ylittäminen yöpakkasten kovettaman jäätikön yli sujui hyvin (reittiä sai kyllä vähän haeskella, ja sai siinä ihan kiivetäkin). Jäätikön ylitettyämme pääsimme kalliokiipeilypätkän alkuun. Tästä kalliokiipeilypätkästä(kään) ei ollut etukäteen juuri mitään tietoja saatavilla. Pätkä osoittautui oikein mukavaksi ja meille sopivan tasoiseksi. Olisi se kyllä ollut meidän tasoisille kova paikka jos olisi siitä pitänyt mennä painavat rinkat selässä. Kun päästiin kalliokiipeilypätkän loppuun, lähelle varsinaisen huippuharjanteen alkua, alkoi laaksoon vyöryvistä pilvistä jälleen kuulua ukkosen jyrähtelyä. Koska edellisyön myrsky oli tuoreessa muistissa, emmekä halunneet olla vastaavassa kelissä vuoren harjanteella, päätimme kääntyä takaisin. Takaisin alaspäin pääsikin nopeasti, vuorelta pääsi laskeutumaan köydellä eri reittiä kuin mistä sinne oltiin kiivetty. Laskeutumisen jälkeen menimmekin sitten kivenkoloon viettämään taukoa, ja odottelmaan että aurinko laskisi ja alkaisin jälleen pakastamaan, jolloin olisi turvallisempaa ylittään lumen peittämä railoinen jäätikkö. Näin tehtiinkin, ja teltalla päästiin vasta iltamyöhään. Enää ei ollut aikaa uuteen yritykseen kohti vuoren huippua, joten piti aloittaa kotimatka.

Siihen, että päästäisiin takaisin ihmisten ilmoille, varattiin kaksi päivää. Lopulta kylään onnistuttiin kävelemään ilman kummoisia taukoja n. 11 tunnissa, mutta todella tarkkana sai kyllä taas olla. Ja jos keli olisi ollut yhtään huonompi (esimerkiksi kivet märkiä), oltaisiin sitä toista vuorokautta oikeasti saatettu tarvita. Virheitä ei kannata tehdä, tuosta laaksosta ei ketään haeta mönkijällä, emmekä halunneet tehdä lähempää tuttavuutta paikallisen helikopterikyydin kanssa. Kylään oli tietysti mukava palata.

Huipulle ei päästy, mutta kaikilta muilta osin reissu vastasi sille asetettuja odotuksia. Vaativaa ja vaihtelevaa maastoa, huikeita maisemia, vaaran tuntua, sekä itsenäistä päätöksentekoa. Jos lähtee pohtimaan miksi huipulle ei päästy, mieleen nousevat seuraavat seikat:

  • Kohteen tuntemattomuus. Kun ei ole etukäteen tiedossa mitkä kohdat ovat vaativimpia, suunnitelma jota lähdetään toteuttamaan, ei välttämättä ole paras mahdollinen. Nyt ei ollut etukäteen tiedossa, mitkä pätkä vaativat minkäkinverran aikaa, millä varustuksella pitäisi mennä mihinkin asti tai missä ovat ne kohdat jotka ehdottomasti vaativat oikeaa vuorokaudenaikaa ollakseen turvallisia. Nyt suunnitelma piti laatia lennosta, eikä se hyvästä yrityksestä ja perustelluista ratkaisuista huolimatta ollut paras mahdollinen.
  • Sää. Yksi kunnon myrsky, paljon kovia tuulenpuuskia, näkyvyyden heikkeneminen olemattomaksi pilvisellä säällä, sekä ukkosen nouseminen kun oltiin nousemassa harjanteelle. Sää oli aika epäväkainen, eikä meillä ollut kielitaitoa kysellä ennusteita radion kantta. Kyllä mä luulen että kokeneet, osaavat ja nopeat tyypit olisivat vuoren noilla sääikkunoilla huiputtaneet, mutta me pidettiin näin tutustumiskierroksella aika konservatiivinen linja ajallisesti isoilla turvamarginaaleilla. Me ollaan kuitenkin tavallisia jannuja joilla ei ole mahdollisuutta pyöriä vuorilla montaa viikkoa vuodessa.
  • Rinkan paino. Vaikka luulen harrastuksesta jo jotain ymmärtäväni, painoi rinkka silti liikaa. En tainnut jättää mitään mukana kantamaani varustetta käyttämättä (poislukien jotain ensiapulaukun sisällöstä), mutta kyllä tuosta painosta vielä pitäisi selvästi karsia jotain pois. Ruokaa oli kyllä liikaa (sitä ei millään pysty syömään kaikkea mitä kuluttaa), ja kiipeilyräkissä oli turhankin paljon romua. Muuten kyse on kaiketi monissa tapauksissa vain yksittäisten varusteiden painosta.

Vaikka huipulle ei päästykään, tästä reissusta jäi hyvät fiilikset. Vaikka ei nopeita tuntemattomassa ja vaikeakulkuisessa maastossa oltukaan, tuli sellainen olo että kunto riitti, ja olisi riittänyt vielä pidemmällekin. Eikä tullut vastaan yhtään sellaista kohtaan josta ei fiksusti päästy, vaikka välillä meni rinkka selässä railojen yli hyppimiseksi ja kolmosen jääkiipeilyksi. Aika vaan loppui kesken. Päätökset joita tehtiin, olivat onnistuneita, ja ne tehtiin fiksulla turvamarginaalilla. Aina vaan ei osu kaikki palaset kohdalleen ensimmäisellä kerralla. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa.

#finnishalpineaward #addnature #adventurepartners #matkatoimistoaventura #camu #adventurenight #lasportivafinland #kiipeilyareena #partioaitta #kiipeilyliitto #alppikerho

Bezengi wall oli vaikuttava pohjoisseinä.

 

Huippuharjanne pilvessä.

 

Reitinvalintaa.

 

Lähestyminen oli fyysistä touhua.

 

Koshtan-Taun huippu pilvessä.

 

Seudun korkein vuori, Dykh-Tau (5204m).

 

Etenemistä kalliolla.

 

Leiri Koshtan-Taun edustalla.

 

Mieli lepää, naama palaa.

 

Välileiri jäätiköllä

Kiitos Jonnille ja Tapiolle raportista ja toivotaan hyviä kelejä ja kevyitä reppuja seuraavalle reissulle!

Lopuksi vielä lista Finnish Alpine Award yhteistyökumppaneista 2018:
Addnature, Adventure Partners, Altitude Junkies, Aventura, Camu, Helsinki Adventure Night, La Sportiva Finland, Kiipeilyareena, Partioaitta, Suomen Kiipeilyliitto ja Suomen Alppikerho

Voittajat 2018: Jonni ja Tapio lähdössä

Posted on Posted in Blogi, Voittajat, Voittajat2018
Lähtö lähenee
Lähtöön on aikaa muutama päivä, ja valmisteluiden isot linjat ovat aikataulussa. Viime hetken säätämisen kanssa kyllä taitaa tulla tuttuun tapaan kiire. Parempi olisi jos ei tulisi, oikeiden asioiden mukaanottaminen voi olla hyvinkin ratkaisevaa onnsituneen reissun kannalta.
Kahden hakun taktiikalla
Mitään oleellista ei saisi unohtaa, mutta mukana pitäisi olla vain tarpeellinen. Mikä on oikea määrä slingejä, sulkkareita ja kalliovarmistuksia? Mikä teltta otetaan mukaan ja kuinka lämmin makuupussi riittää tälle reissulle? Moni päätös jää varmastikin viimeisen illan pakkaamisen päätökseksi. Vuori kuitenkin näyttää sellaiselta, että on parempi olla liikenteessä mieluummin kahdella kuin yhdellä hakulla.
Ruokapuoli perustuu vahvasti Suomesta mukanamme tuotaviin pussimuoniin. Aikataulua ja logistiikka toimivat niin että paikallisia herkkuja ei menomatkalla ehditä kummoisesti haalimaan. Se, ehditäänkö niitä ihmetellä vuorten jälkeen, jää nähtäväksi. Joka tapauksessa yli viikon ruokatarpeet kahdelle ihmiselle (ja arvatenkin kovalle kalorinkulutukselle) painavat jo jonkin verran ja vaatiivat paljon tilaa rinkasta.
 
Erävarmuustekijöitä
Reissuun on varattu n.10 päivää, mikä tässä yhteydessä oli perheelliseltä nipin napin irrotettavissa. Aikataulu mahdollistaa onnistuneet vuorireissun, mutta jättää jonkin verran myös onnen varaan:
  • Matkatavarat eivät saisi juuttua Moskovan lentokentälle kovin moneksi päiväksi (viime kerralla kun Venäjällä käytiin niin juuttuivat, ja sitä edellisellä).
  • Sään tulisi olla enemmän hyvä kuin huono, tai ainakin jonkinlaisia sääikkunoita pitäisi osua kriittisille päiville. Aikataulu ei ole erityisen joustava pitkälle odottelulle.
  • Molempien terveydentilan pitäisi pysyä hyvänä koko reissun ajan. Jos toinen ei ole kunnossa, ei toinenkaan voi tällä vuorella edetä.
  • Lupien pitäisi olla kunnossa. Kyllä ne meidän tietääksemme kunnossa ovat, mutta aina sitä kuitenkin pelkää että Venäjän rajavyöhykkeellä saattaa tulla jotain tähän liittyviä ikäviä yllätyksiä.
Matka tuntemattomaan
Ainahan sitä ennen reissua vähän jännittää. Nyt jännitys on kuitenkin jotenkin erilaista. Aikaisempiin reissuihimme verrattuna nyt ollaan matkalla kohteeseen josta on paljon vähemmän saatavilla. Se tavallaan pistää jännittämään kahta kauheammin, mutta toisaalta myös vapauttaa olemaan ajattelematta asioita joihin ei voi etukäteen vaikuttaa.
/Jonni ja Tapio

Loppuun vielä lista Finnish Alpine Award yhteistyökumppaneista 2018:

Addnature, Adventure Partners, Altitude Junkies, Aventura, Camu, Helsinki Adventure Night, La Sportiva Finland, Kiipeilyareena, Partioaitta, Suomen Kiipeilyliitto ry. ja Suomen Alppikerho ry.

Voittajat 2018: Tapion ja Jonnin heinäkuun väliraportti

Posted on Posted in Blogi, Voittajat, Voittajat2018

KOHDE

Koshtan-Tau on 5151 m korkea vuori Kaukasuksella, Venäjän ja Georgian välisellä rajavyöhykkeellä. Muodotaan se on sellainen pyramidi, että se suorastaan houkuttelee tekemään kanssaan lähempää tuttavuutta. Ja mehän lähdemme sitä lähempää tuttavuutta tekemään. Kesän reissun ajankohta on heinä-elokuun vaihde.

Reitti on greidattu venäläiseksi 4A:ksi (vastannee greidiä D), ja näyttäisi sisältävän sopivassa määrin jäätiköllä vaeltamista, sopivasti kalliota, hiukan jyrkempää lumikiipeilyä, sekä lopuksi etenemistä harjanteella. Luvassa on tietysti myös ihan tavallista (joskin reippailla nousumetreillä varustettua) vaeltamista. Hiihtohissejä tai muuta ei tuolta seudulta löydy, joten kamat ja ruoka on tarkoitus kantaa kaksistaan puurajan alapuolelta ylemmäs jäätikölle.

Koshtan-Tau kuvan keskellä Venäjän puolelta kuvattuna (Kuva: Summitpost/alexclimb https://www.summitpost.org/koshtan-tau-as-seen-from-the-summit-ridge-of-dykh-tau/1022050 )

KETKÄ ”ME”

Me olemme kaksi 36-vuotiasta kaverusta, ja asustamme nykyisin Helsingissä. Toisella meistä on perhettä. Meitä yhdistää kiinnostus vuoritouhuja kohtaan, sekä hankalanpuoleiset työajat. Molemmilla on jonkin verran fyysistä kuntoa sekä ymmärrystä (ja kokemusta) alppikiipeilystä, mutta onhan se totuuden nimissä sanottava että enemmänkin voisi olla.

Ainakaan itselläni ei perhesyistä johtuen jää kummemmin aikaa harrastaa kiipeilyn eri muotoja, mutta jos ja kun ei saa kiipeiltyä, pitää yrittää hyödyntää käytettävissä oleva aika jollain muulla tavalla. Toisinaan onkin tullut hölkättyä työmatkaa ja kiivettyä Malminkartanon portaita. Ja ehdittiinhän me tosiaan kevättalvella Lyngenin suunnalla käydä. Näillä mennään ja katsotaan mihin se riittää.

Me, Jonni ja Tapio Tamokissa kevättalvella.

 

ASIOIDEN HOITAMINEN

Olemme käyneet Venäjällä aiemminkin (Elbruksen suunnalla), ja todenneet Venäjän mukavaksi maaksi harrastaa vuorilla liikkumista. Jonkin verran se kuitenkin vaatii vaivannäköä järjestelyjen suhteen. Tällä kertaa asioiden järjestelyssä meitä auttoin Bezengi Mountaineering camp -nimisestä paikasta Anaev Ali Khuseinovich.

Turistiviisumia voi hakea Suomesta 3 kk ennen matkaa. Ja sellainen on nyt passin sivuille leimattuna. Ihan ilman mutkia ei tätäkään viisumia saatu, ilmeisesti tuolta suunnalta ei kauheasti olla kirjoiteltu viisumeita Suomen suuntaan. Mutta ystävällinen palvelu korvasi sen mitä Venäjän viranomaiset asiaa hankaloittivat.

Rajavyöhykelupa haettiin puoli vuotta ennen matkaa. Sellainenkin meillä käsityksemme mukaan on, joskin tämän saamme käsiimme vasta paikan päällä.

Mitään hirvittävän hyviä karttoja ei tuolta alueelta kyllä ole tullut vastaan. Auttaisi varmaan jos osaisi venäjää, mutta kun ei osaa, niin toivotaan että jonkinmoista tarkennusta alueeseen saisi kartan muodossa vielä paikan päältä. Reitti sinänsä näyttää varsin selkeältä, mutta aikaa ja energiaa saa tunnetusti hukattua reilusti pienilläkin suunnistusvirheillä.

Mt. Elbruksen lähestyminen idästä vuonna 2018. Jälkiviisaana voin sanoa että helpompikin reitti olisi ollut tarjolla.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin! Lisää reissusta sitten vielä lähempänä.

Jonni ja Tapio


Loppuun vielä lista Finnish Alpine Award yhteistyökumppaneista 2018:
Addnature, Adventure Partners, Altitude Junkies, Aventura, Camu, Helsinki Adventure Night, La Sportiva Finland, Kiipeilyareena, Partioaitta, Suomen Kiipeilyliitto ry. ja Suomen Alppikerho ry.

Voittajat 2018: Tapion ja Jonnin väliraportti

Posted on Posted in Blogi, Voittajat2018, Yleinen
Valmistelut etenevät kutakuinkin aikataulussa. Alunperin viisumi- ja muut lupa-asiat oli tarjoitus hoitaa jo ennen vuodenvaihdetta, mutta koska kontaktimme Venäjällä pyysi palaamaan aiheeseen tämän vuoden puolella, ovat viisumi- ja rajavyöhykeasiat parasta aikaa työn alla. Nämä hommat etenevät aina vähän hitaasti, mutta etenevätpä kuitenkin.
Muuten valmistautuminen on sujunut suunnitellusti, siis sikäli kuin työ- tai perhe-elämä antaa myöden. Liikuntaa ei ole ehtinyt harrastamaan yhtään liikaa, mutta kuitenkin suurin piirtein suunnitellusti. Silloin kun aikataulut on saatu sovitettuä yhteen, ollaan käyty yhdessä lenkillä, kipuamassa Malminkartanon jätemäkeä sekä seinä- ja jääkiipeilemässä. Vielä ei olla valmiita, mutta keväälle on kuitenkin suunniteltu kaikenlaista pientä treeniä.
[edit: Tämä postaus julkaistiin maaliskuussa, mutta väärillä asetuksilla eikä siten ollut tavallisen selaajan nähtävillä. Korjattu näkyväksi 21/5. Terv. Ylläpito]

Voittajat 2018: Juhon maaliskuun väliraportti

Posted on Posted in Blogi, Voittajat2018, Yleinen

Valmistautuminen Chamlangia varten on ollut vielä hyvin maltillista. Paikallisen operaattorin kanssa on käyty keskusteluja alustavasti logistiikasta, mutta Himalajan kiireinen kevätkausi pitää heidätkin muissa hommissa vielä kesäkuun alkuun asti.

Suurin muutos on ehkä se, että saimme tiimiimme lisävahvistukseksi ammattivalokuvaaja Tim Bandfieldin, joka näillä näkymin kiipeää kanssamme. Tim on Quentinin hyvä kaveri, joten homma toimii varmasti. Olemme hieman jo funtsineet varusteita. Mm. sen että tulemme kiipeämään 8000 metrisille huipuille tarkoitetuilla kengillä paleltumien välttämiseksi. Myös aklisuunnitelmaa on mietitty ja todennäköisesti nukumme Mera Peakin huipulla yön pari, jotta saamme aklit mahdollisimman helposti kuntoon. Mera Peak on siis helppo ja loiva trekkihuippu, noin 6400 metrin korkeudellaan ja sijaitsee loistavasti lähestymisvaelluksen varrella.

Meillä kaikilla on useampia reissuja vyön alla, mikä tuo rutiinia myös valmisteluihin. Todellinen valmistelu alkanee vasta heinäkuun paikkeilla.

Olen juuri lähdössä pariksi kuukaudeksi Chamonixiin, joten treenikin on sitä itseään eli alppikiipeilyä. Touko-elokuun pyrin elämään Huippuvuorilla tyttöystävän luona. Sielläkään ei varsinaisesti mäet lopu kesken.

Quentin ja Juho Cerro Piergiorgion huipulla 2017

 

[edit: Tämä postaus julkaistiin maaliskuussa, mutta väärillä asetuksilla eikä siten ollut tavallisen selaajan nähtävillä. Korjattu näkyväksi 21/5. Terv. Ylläpito]

Vuoden 2018 voittajat

Posted on Posted in Blogi, Voittajat, Voittajat2018

Vuonna 2018 Finnish Alpine Awardia tavoitteli seitsemän erilaista hanketta. Hakijoiden joukossa oli ilahduttavasti sekoitus sekä uudempia lajin harrastajia sekä jo pitkään kiivenneitä. Arvostimme
tämän vuoden hakemuksissa erityisesti hakemusten hyvää ja korkeaa tasoa.

Tällä kertaa valitsijaraati päätyi syvällisen harkinnan jälkeen jakaa avustukset seuraavien hakijoiden kesken:

  • Jonni Lappi ja Tapio Alaviiri: Koshtan (5151m ), Kaukasus
  • Juho Knuuttila: Chamlang (7319m), Nepal

Kriteereinä pidettiin hakemusten omaperäisyyttä ja luovuutta sekä tavoitteiden tyyliä ja haasteellisuutta. Tuetut kolme hanketta erottuivat muista hakemuksista ollen selvästi suomalaista alppikiipeilyä edistäviä ja eteenpäin vieviä.

Kiitämme Kaukasukselle suuntautuvaa retkikuntaa innovatiivisesta ja rohkeasta kohteesta. Kaukasuksen vuoristo tarjoaa lähes loputtomat mahdollisuudet alppikiipeilyn edistämiseen
pienemmällä kokonaisbudjetilla.

Kiitämme Nepalin suuntautuvaa retkikuntaa tavoitteen haasteellisuudesta ja luovuudesta. Chamlangin pohjoisseinän ensinousu vie onnistuessaan suomalaisen alppikiipeilyn terävintä kärkeä taas yhden askelen eteenpäin.

Alpine Award-tiimi kannustaa kaikkia hakemuksen lähettäneitä toteuttamaan suunnitelmansa, vaikka hakemus ei tällä kertaatuottanutkaan toivottua tulosta. Alpine Award-sivustolla sekä
somessa voi seurata voittajien matkaa tavoitteeseen.

Toivotamme voittajille ja kaikille hakijoille hyviä kiipeilyjä ja hyvää onnea säiden kanssa sekä turvallista kotimatkaa!

Terveisin,
Raati:

Alan Goldbetter, Alpine Award, voittaja 2017
Jussi Muittari, UIAGM, vuoristo-opas
Henna Paalanen, Suomen Alppikerho, pj
Sampsa Jyrkynen, Suomen Kiiipeilyliitto, pj