Emme päässet huipulle, mutta reissu oli kyllä siitä huolimatta todella hyvä.

Kenties hieman ristiriitaista, mutta oikeasti reissusta jäi todella hyvä fiilis. Tarkempi reissukuvaus alempana, jos kiinnostaa.

Ensinnäkin, tuo paikka. Perille pääseminen vaati oman säätönsä (viisumi, rajavyöhykelupa, kyyti) ja aikansa (lentomatkan lisäksi monta tuntia maastoautossa), mutta kyllä kannatti. Perillä odotti sellainen pieni Neuvostoliittoa(?) henkivä paikka, jonka jommasta kummasta kaupasta saa tarvittaessa ostettua viime hetken kiipeilyvarusteet (meidän tapauksessamme kaasua keittimiin), mutta ei esimerkiksi Coca-Colaa vaikka sattuisi tekemään mieli. Kylä oli laaksossa puurajan tuntumassa ja kylän lähistöllä on paljon Kaukasuksen korkeimpia huippuja (muunmuassa useita korkeita huippuja kattava Bezengi wall, seudun korkein vuori Dykh -Tau (5204m) sekä meidän mäkemme Koshtan -Tau (5151m)).

Tämä oli kolmas reissumme Kaukasukselle, ja kolmas kerta kun jonkun (tällä kertaa omani) matkatavarat eivät saapuneet ajallaan perille Moskovasta. Eipä se tällä kertaa loppujen lopuksi paljoa haitannut, rinkkani ilmestyi mökkimme rappusille vuorokauden myöhässä. Pääsimme lähtemään vuorille aikataulun mukaisesti. Ennen vuorille lähtemistä saimme vielä kylän paikallisilta herroilta (mikä lie paikallinen turvallisuuskomitea) radiopuhelimen, jolla meidän piti olla kylään yhteydessä ennaltasovittuina ajankohtina, yleensä 4 kertaa vuorokaudessa. Yhteistä kieltähän meillä ei ollut, joten kommunikaatio oli varsin yksinkertaista: jos kaikki oli OK, tuli radiopuhelimeen ilmoittaa oman nimen (“Johnny”) lisäksi “well well”. Jos jokin olisi ollut pielessä, olisi sanottu “not well”, jolloin kylällä oltaisiin siinä tapauksessa varmastikin lähdetty hakemaan jotakuta englanninkielen taitoista, jolle olisi voinut tarkemmin selittää mikä on vialla. Radion kautta olisi varmaan voinut sääennusteitakin kysellä, jos oltaisiin oltu kielimiehiä, mutta kun ei oltu. Taidettiin muuten olla ainoat ei-venäläiset siinä kylässä.

Eipä muuta kuin matkaan. Ensimmäinen päivä pidettiin kevyenä, ja vaellettiin mukavaa polkua viimeiselle leiripaikalle ennen jäätikköä. Rinkat painoivat paljon, mutta polku oli helppokulkuista, ja vertikaalimetrien lisäys maltillista. Ja pitäähän se vuoristotaudin välttämiseksi maltillista ollakin.

Tällä vuorella itse lähestyminen on aika iso juttu. Seuraava päivä kun olikin jo ihan toista maata. Ei ihan tiedetty mihin oltiin lähdetty, kun ei oltu kohteesta löydetty mitään järkevää kuvausta millään sellaisella kielellä jota oltaisiin ymmärretty. Se oli rankka päivä käsittämättömän vaikeakulkuisessa maastossa. Olen toki ennenkin moreenimaastossa kävellyt, ja jäätikölläkin, mutta tämän laakson loputon moreeni-jäätikkö-moreeni-jäätikkö -sekasotku teki etenemisestä todella hidasta. Alueella ei ole paljoa ihmisiä (nähtiinköhän viikon aikana 8 ihmistä), jolloin polkujakaan ei ole muodostunut, ja kaikki reitin arpominen vaati oman aikansa. Laaksossa on jyrkät seinät molemmin puolin, eli laaksosta ei voi eksyä, mutta micro route finding oli moreenin ja jäätikön sekamelskassa paikoin vaikeaa. Päivä venyi, eikä ehditty ennen pimeän tuloa suunnitellulle leiripaikalle, vaan päätettiin pistää teltta jäätikölle. Yö sujui mukavasti (jäätikkö kyllä saattaa pitää öisin sellaista jännää pauketta), mutta siinä ettei päästy iltaan mennessä alkuperäisen suunnitelman mukaiselle leiripaikalle, kului jatkosuunnitelmien kannalta tärkeää aikaa. Seuraavana aamuna vaellettiin sinne mikä oli ollut päämääränä jo edellisenä päivänä. Ei mahdottoman paha rasti ollut, mutta ei kyllä oltaisi löydetty oikeaa reittiä pimeässä.

(Huomasin muuten juuri että mulla ei ole oikeastaan yhtään kuvaa tästä vaikeakulkuisesta maastosta. Oli vissiin sen verran intensiivistä menoa ettei tullut paljoa kuvailtua).

Seuraavana yönä oli ihan käsittämätön myrsky. Olen ennenkin nukkunut teltassa kovalla tuulella, mutta mitään tuonkaltaista en ole kokenut. Laakso tuntui toimivan tuulitunnelin tavoin: jos jossain tuuli vähänkään oikeansuuntaisesti, keräsi laakso kaiken tuulen, ja iski sitten laakson perälle hirvittävällä voimalla. En muista ennen yrittäneeni nukkua teltassa, jossa tuuli tunkee teltan alle. Ja teltta oli sentään kulmistaan jääruuveillä kiinni alustassa. Vettä satoi jossain jännässä olomuodossa (en viitsinyt kurkistaa teltasta tarkistaakseni olomuotoa), ja yöllä oli aivan käsittämätön ukkosmyrsky jossa salamat välähtelivät samaa tahtia jyrähdysten kanssa. Suoraan sanoen pikkuisen pelotti. Tämä myrsky jatkui aamuun asti, eikä ulos ollut herätyskellon soidessa mitään asiaa. Kun sitten joskus myöhemmin aamupäivästä noustiin teltasta ja oltiin lähdössä eteenpäin, jäätikkö oli jo siihen aikaan päivästä muuttunut olomuodoltaan sellaiseksi, ettei nähty turvalliseksi jatkaa kahden miehen köysistönä eteenpäin. Semmoinen 30 cm sohjolumikerros joka peitti alleen railot, mutta josta humahtaa läpi jos kohdalle osuu. Pakon sanelema lepopäivä teki toki akklimatisaatiolle hyvää, mutta siinä meni taas yksi arvokas etenemispäivä.

Aikataulu ei missään vaiheessa ollut erityisen joustava, ja niinpä päätettiin seuraavana päivänä jatkaa eteenpäin ilman täyspakkausta ja aikaisin aamulla säiden salliessa. Aamuvarhaisella teltta ja enimmät kamat jätetiin jäätikölle, ja päätettiin lähteä jäätikön yli kevyiden kantamusten ja yöpakkasen turvin. Teltan kulmista kyllä tarvittiin jääruuvit mukaan, joten teltta laitettiin matalaksi, ja sisälle laitettiin muutama kivi, jotta se ei lähtisi päivän aikana karkuun jos tuuli nousisi. Jäätikön ylittäminen yöpakkasten kovettaman jäätikön yli sujui hyvin (reittiä sai kyllä vähän haeskella, ja sai siinä ihan kiivetäkin). Jäätikön ylitettyämme pääsimme kalliokiipeilypätkän alkuun. Tästä kalliokiipeilypätkästä(kään) ei ollut etukäteen juuri mitään tietoja saatavilla. Pätkä osoittautui oikein mukavaksi ja meille sopivan tasoiseksi. Olisi se kyllä ollut meidän tasoisille kova paikka jos olisi siitä pitänyt mennä painavat rinkat selässä. Kun päästiin kalliokiipeilypätkän loppuun, lähelle varsinaisen huippuharjanteen alkua, alkoi laaksoon vyöryvistä pilvistä jälleen kuulua ukkosen jyrähtelyä. Koska edellisyön myrsky oli tuoreessa muistissa, emmekä halunneet olla vastaavassa kelissä vuoren harjanteella, päätimme kääntyä takaisin. Takaisin alaspäin pääsikin nopeasti, vuorelta pääsi laskeutumaan köydellä eri reittiä kuin mistä sinne oltiin kiivetty. Laskeutumisen jälkeen menimmekin sitten kivenkoloon viettämään taukoa, ja odottelmaan että aurinko laskisi ja alkaisin jälleen pakastamaan, jolloin olisi turvallisempaa ylittään lumen peittämä railoinen jäätikkö. Näin tehtiinkin, ja teltalla päästiin vasta iltamyöhään. Enää ei ollut aikaa uuteen yritykseen kohti vuoren huippua, joten piti aloittaa kotimatka.

Siihen, että päästäisiin takaisin ihmisten ilmoille, varattiin kaksi päivää. Lopulta kylään onnistuttiin kävelemään ilman kummoisia taukoja n. 11 tunnissa, mutta todella tarkkana sai kyllä taas olla. Ja jos keli olisi ollut yhtään huonompi (esimerkiksi kivet märkiä), oltaisiin sitä toista vuorokautta oikeasti saatettu tarvita. Virheitä ei kannata tehdä, tuosta laaksosta ei ketään haeta mönkijällä, emmekä halunneet tehdä lähempää tuttavuutta paikallisen helikopterikyydin kanssa. Kylään oli tietysti mukava palata.

Huipulle ei päästy, mutta kaikilta muilta osin reissu vastasi sille asetettuja odotuksia. Vaativaa ja vaihtelevaa maastoa, huikeita maisemia, vaaran tuntua, sekä itsenäistä päätöksentekoa. Jos lähtee pohtimaan miksi huipulle ei päästy, mieleen nousevat seuraavat seikat:

• Kohteen tuntemattomuus. Kun ei ole etukäteen tiedossa mitkä kohdat ovat vaativimpia, suunnitelma jota lähdetään toteuttamaan, ei välttämättä ole paras mahdollinen. Nyt ei ollut etukäteen tiedossa, mitkä pätkä vaativat minkäkinverran aikaa, millä varustuksella pitäisi mennä mihinkin asti tai missä ovat ne kohdat jotka ehdottomasti vaativat oikeaa vuorokaudenaikaa ollakseen turvallisia. Nyt suunnitelma piti laatia lennosta, eikä se hyvästä yrityksestä ja perustelluista ratkaisuista huolimatta ollut paras mahdollinen.
• Sää. Yksi kunnon myrsky, paljon kovia tuulenpuuskia, näkyvyyden heikkeneminen olemattomaksi pilvisellä säällä, sekä ukkosen nouseminen kun oltiin nousemassa harjanteelle. Sää oli aika epäväkainen, eikä meillä ollut kielitaitoa kysellä ennusteita radion kantta. Kyllä mä luulen että kokeneet, osaavat ja nopeat tyypit olisivat vuoren noilla sääikkunoilla huiputtaneet, mutta me pidettiin näin tutustumiskierroksella aika konservatiivinen linja ajallisesti isoilla turvamarginaaleilla. Me ollaan kuitenkin tavallisia jannuja joilla ei ole mahdollisuutta pyöriä vuorilla montaa viikkoa vuodessa.
• Rinkan paino. Vaikka luulen harrastuksesta jo jotain ymmärtäväni, painoi rinkka silti liikaa. En tainnut jättää mitään mukana kantamaani varustetta käyttämättä (poislukien jotain ensiapulaukun sisällöstä), mutta kyllä tuosta painosta vielä pitäisi selvästi karsia jotain pois. Ruokaa oli kyllä liikaa (sitä ei millään pysty syömään kaikkea mitä kuluttaa), ja kiipeilyräkissä oli turhankin paljon romua. Muuten kyse on kaiketi monissa tapauksissa vain yksittäisten varusteiden painosta.

Vaikka huipulle ei päästykään, tästä reissusta jäi hyvät fiilikset. Vaikka ei nopeita tuntemattomassa ja vaikeakulkuisessa maastossa oltukaan, tuli sellainen olo että kunto riitti, ja olisi riittänyt vielä pidemmällekin. Eikä tullut vastaan yhtään sellaista kohtaan josta ei fiksusti päästy, vaikka välillä meni rinkka selässä railojen yli hyppimiseksi ja kolmosen jääkiipeilyksi. Aika vaan loppui kesken. Päätökset joita tehtiin, olivat onnistuneita, ja ne tehtiin fiksulla turvamarginaalilla. Aina vaan ei osu kaikki palaset kohdalleen ensimmäisellä kerralla. Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa.

#finnishalpineaward #addnature #adventurepartners #matkatoimistoaventura #camu #adventurenight #lasportivafinland #kiipeilyareena #partioaitta #kiipeilyliitto #alppikerho

 

 

 

 

 

 

 

 

 

---

Kiitos Jonnille ja Tapiolle raportista ja toivotaan hyviä kelejä ja kevyitä reppuja seuraavalle reissulle!

Lopuksi vielä lista Finnish Alpine Award yhteistyökumppaneista 2018:
Addnature, Adventure Partners, Altitude Junkies, Aventura, Camu, Helsinki Adventure Night, La Sportiva Finland, Kiipeilyareena, Partioaitta, Suomen Kiipeilyliitto ja Suomen Alppikerho

Emma Karjalainen ja Tiina Merikoski tekivät stipendimatkansa kesällä 2018. Alkuperäisenä tavoitteena oli kiivetä mahdollisimman monta kallio- ja alppikiipeilyreittiä Kaskadivuoristossa Washingtonissa, Yhdysvalloissa. Alla raportti reissusta:

Kauneimmat huiput – Alppikiipeilyä Washingtonissa, Yhdysvalloissa

Alkuvalmistelut ja maahan saapuminen

Lähtökohtana reissulle oli olla mahdollisimman paljon liikkeessä ja kiivetä mahdollisimman monta, kaunista huippua Pohjois-Kaskadeilla Washingtonin osavaltiossa kesä-heinäkuun vaihteessa 2018.

Emma aloitti valmistautumisen panostamalla syksyllä 2017 voimaharjoitteluun salilla sekä ylämäkikävelyyn kotinurkillaan Tampereen Pispalassa. Keväällä treeni jatkui kiipeilypainotteisesti. Tiina puolestaan kasvatti kestävyyskuntoa useilla hiihtovaelluksilla talven ja kevään ajan. Tiinan tulehtunut akillesjänne esti aktiivisen kiipeilyn treenaamisen ja huoli jalasta varjosti jonkin verran reissuvalmisteluja. Keväällä teimme kuitenkin yhden yhteisen kiipeilyreissun Italiaan, Finaleen.

Osa valmisteluja oli reissu- ja reittisuunnittelu. Finalessa istuimmekin myös topojen ja karttojen äärellä ja suunnittelimme. Mahdolliset huiput ja reitit valittiin Tiinan vammaa silmällä pitäen; painopiste alppi- ja harjannekiipeilyssä lähtökohtaisesti, sillä pelkkiä pitkiä kallioseinämiä jalka ei tulisi kestämään. Samalla päätimme, että yksi ehdottomasti mukana oleva kohde olisi Prusik Peak (2438 m) Enchantments Lakes luonnonpuistoalueella. Sitä varten tarvitaan retkeilylupa (permit). Osallistuimme molemmat lupien arvontaan ja myöhemmin keväällä saimme tietää, että Emma voitti meille luvan.

Lensimme kesäkuun alussa Seattleen. Meillä oli kolme viikkoa aikaa ja loppujen lopuksi tosi hieno ja riittävän tilava auto. Olimme varanneet Alamolta jonkun peruspikkuauton ja päättäneet, että asumme paljon teltassa. Autoa noutaessa saimme kuitenkin superhyvän diilin ja auto upgreidattiin sellaiseen, jossa pystyimme hyvin yöpymään. Olimme innoissaan – se tarkoittaisi paljon vähemmän säätöä ja huolettomampaa yöpaikan hakemista.

Ensimmäisen yön yövyimme amerikkalaispariskunnan kotona. Löysimme majoituksen  Airbnb:n kautta. Aurinko oli jo laskenut, kun kurvasimme talon pihaan. Huoneemme ikkunasta näkyi Mt. Rainier. Olimme molemmat innoissamme. Hyvin nukutun yön jälkeen suuntasimme ostoksille. Hankimme ruuat, topokirjat ja kartat Belleveusta. Sen jälkeen ajoimme Leavenworthiin.

Leavenworth ja lämppäri

Leavenworth oli ensimmäinen kohteemme, koska retkeilylupa Enchantmentsiin oli käytettävä päivinä, joille se on myönnetty. Leavenworthin laitamilta löytyi helposti yöpymispaikkoja ja autossa oli kotoisaa.

Meillä oli pari päivää aikaa ennen kuin lähtisimme Enchantmentsiin, joten teimme päiväreissun Snow Creek seinälle. Kiipesimme reissun ensimmäisenä reittinä Outer Space:n (5.9 / 250 m). Reitti oli myös testi Tiinan jalalle. Reitin juurelle on puolentoista tunnin kävelymatka ylämäkeä, mikä oli myös hyvä lämmittely tuleville lähestymisille. Reitti on kuuluisa kahdesta viimeisestä, 55 metriä pitkästä käsihalkeamasta. Reitin nimen tausta selvisi meille viimeisellä köydenpituudella – sieltä löytyy avaruusaluksen näköinen kivimuodostelma kraatereineen ja knobseineen. Tiinan jalka jaksoi hyvin, mutta rasittui kuitenkin kiipeilystä. Meille molemmille oli selvää, että meidän oli turha unelmoida haastavammasta kalliokiipeilystä. Tiinan mieli oli kuitenkin korkealla, sillä jalka tuntui vahvemmalta kuin mitä se olisi voinut olla.

(lisää…)

Alan Goldbetter palasi jo kotiinsa Suomeen Patagonian ekspeditiolta. Alanin alkuperäiset tavoitteet olivat Fitz Roy, NW Face (1550m 30˚ 6a+) ja Torre Central, W face, Rosso Di Sera (5.11, A3, 700m). Alla raportti reissusta:

Upon arriving in Patagonia it is not the dramatic landscape that first alerts the senses that one is far from home, nor is it the ever-constant companion of the wind. For me, it is always the light. The sunlight that shines across the vast, open grassland seems somehow to always be sharper, stronger, and more direct than in other places of the world. It was under this light, on a cloudless New Year’s day that my primary climbing partner, Tess Ferguson, and I arrived in El Chalten, Argentina. After days of travel and months of preparation, we had returned to the home of the iconic Fitz Roy and Torre Ranges. With a month-long stay ahead of us, we hoped to climb some of the area’s big-mountain routes, including an ascent of Fitz Roy via the Afanassieff Route.

While we had our chosen objective, having already had the good fortune to visit this area two years prior, we had a solid idea how the climbing game was played. In Patagonia, you don’t often get to choose your objectives, but in a sense, the objective chooses you. The notoriously awful weather that on a normal day can bring winds and storms strong enough to shred tents and physically repel rope teams, dictates your selection wholly. The few periods of climbable weather (termed “weather windows”) tend to be scarce and brief. One must be honest about their own abilities in order to choose an appropriate objective that can be completed in the conditions and time limits that nature sets.

During my month in the area I had quite good luck with the weather. Though the weather windows were short (none lasting longer than 48 hours), I had the opportunity to head into the hills four times during my stay. Each mission brought a slightly better understanding of the range, alpine climbing tactics, and my of own climbing abilities. During these times I successfully summited two peaks of the Fitz Roy Range; Guillaumet during the first window, and de l’S, during the last. The second window was spent camping on the Southern Patagonia Ice Field waiting for a break in the clouds that never came. Our goal had been to attempt a new route on the West Face of Bifida, a peak in the Torre Range. The third window involved an attempt of De l’S which saw my partner get to within 40 meters of the summit before wind forced us back down.

With the month coming to an end, Tess and I departed for our second destination, Torres Del Paine National Park, Chile. Our objective was to climb the Central Tower of Paine via an aid-intensive, bigwall-style route. Having recently completed the Muir Wall route in Yosemite (VI, 5.10, C4), Tess and I hoped to improve upon our bigwall climbing skill sets with the additional challenges of a long approach, more remote location, and a harsher mountain environment.

During our twenty days in the Park, the first six were spent carrying our gear from one place to another. With food for nearly a month, equipment for camping, and a bigwall kit (including full aid rack, free climbing equipment, portaledge, haulbag, etc), it took the two of us three round-trip carries to get all the equipment into position.

Unfortunately for us, the weather proved to be quite awful during our remaining time in the the Park. The following week and a half brought only one break in the bad weather, but coming in on the tail end of a 30cm snowstorm, it was frustratingly impossible for us to use. Even so, we made every effort within reason to climb during our time there. On three different occasions we headed out, but each time we were shut down long before reaching the base of the route. During the down time we tried to stay active by going on reconnaissance missions in search of new climbing potential, but much of our time was still unavoidably spent tent-bound, waiting for an improved forecast. After ten days and with the outlook for the last week of our planned stay looking even worse than the previous weather, we made the hard decision to leave the park and return home early.

A month later, while the sting of the disappointment is slowly beginning to fade, the lessons learned and experiences gained are still fresh in my mind. Every expedition, every attempt, every day spent in the mountains is a stepping stone to future successes. Already plans for the next trip are beginning to take shape, and undoubtedly the experiences from my two months in Patagonia will help to be better prepared, and ultimately have a more fulfilling experience on whatever mountains my future may hold. In closing, I would like to offer my most humble and sincere thank you to the Finnish Alpine Award committee and sponsors for this opportunity.

Kiitos Alanille raportista ja toivotaan parempia säitä seuraavalle reissulle!

Lopuksi vielä lista Finnish Alpine Award yhteistyökumppaneista 2017:
Adventure Partners, Altitude Junkies, Aventura, Camu, Helsinki Adventure Night, La Sportiva Finland, Kiipeilyareena, Partioaitta ja Suomen Alppikerho